Mihin Suomi voi enää luottaa EU:ssa?

 

Eurokriisi on jatkunut jo toistakymmentä vuotta. Kreikan ensimmäisen tukipaketin piti toukokuussa vuonna 2010 olla ainutkertainen erikoisjärjestely. Samaa vakuutettiin myös Irlannin ja Portugalin tukipakettien, Kreikan toisen tukipaketin, Espanjan pankkipaketin ja Kyproksen tukipaketin osalta. Tukipakettien tarkoitus oli ostaa aikaa, kun selvisi että pankkien ja vakuutusyhtöiden taseet olivat täynnä heikkojen valtioiden obligaatioriskiä. Jouduimme sitten todistamaan mitä mielikuvituksellisimpia yrityksiä tyynnyttää markkinoita. Kreikan velkojenleikkaus vuonna 2011 oli rahalla mitattuna maailmanhistorian suurin valtionkonkurssi. Euroopan Keskuspankin omistamien Kreikan valtionobligaatioiden vaihtaminen toisiin, joita velkojenleikkaus ei koskenut, olisi yksityisellä sektorilla ollut ilmiselvä konkurssirikos. Pelisääntöjä muutettiin jatkuvasti kesken pelin ja suuret maat Espanja ja Italia joutuivat tuleen kesällä 2012. Euroalueen koossapitämiseksi jouduttiin heinäkuun lopussa 2012 ”käynnistämään setelikone”, kun EKP lupasi johtajansa Marioa Draghin sanoin tekevänsä kaikkensa pitääkseen euroalueen koossa.

 

EKP:n väliintulon jälkeen markkinat rauhoittuivat, kriisimaiden korot laskivat ja poliitikoille luotiin välirauha synnyttää rakenteellisia uudistuksia alueen maihin ja valuutta-unioniin. Kyproksen tukipaketissa vuonna 2013 siirryttiin EU:n omien sääntöjen vastaiseen valuuttasääntelyyn ja poljettiin kansalaisten oikeuksia talletussuojaan ja eläkesäästöihinsä, mutta EKP:n synnyttämä markkinarauha säilyi, joten medialta, sijoitusmarkkinoilta ja myös itseltäni loppui pikkuhlijaa mielenkiinto seurata tapahtumien kulkua. EKP:n mahdollisuudet ostaa aikaa mitattiin nimittäin vuosissa ja negatiiviset korot ja määrällinen elvytys (siis setelirahoitus) siivittivät sijoitusmarkkinat uusiin korkeuksiinsa.

 

Valitettavasti poliitikot ympäri Euroopan jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, nähtävästi toivoen että ”vakaus säilyy vaalikauden loppuun”. Brysselissä taas siirryttiin abstraktiin lainsäädäntötyöhön luomaan erinäinen joukko kirjainlyhenteitä, joiden takaa löytyy tukimuotoja. Näpertely tukirahastojen ja tukipakettejen kanssa jatkui tähän päivään saakka ja Corona-epidemia oli hyvä tekosyy tuoda suurempaa yhteistalousehdotusta julkisuuteen. Kuten 10 vuotta sitten, kysymys on taas ainutkertaisesta erikoisjärjestelystä. Sijoitusmarkkinoiden hinnoittelusta näkee, että markkinoilla oletus on pysyvämmästä järjestelystä tai ainakin säännöllisesti toistuvasta erikoisjärjestelystä. Mutta markkinarauhan takaa edelleen EKP, eivätkä markkinat selvästikään oikein luota poliittisesti ailahteleviin tukipaketteihin. Minkä takia kukaan ei ole selittänyt tätä poliittisille päättäjillemme?

 

Euroalueen ongelma on edellen että euron kurssi ja korkotaso on sama kaikille maille vaikka euromaiden taloudet ovat reagoineet hyvin eri tavalla maailmantalouden vaihteluihin. Kun maalla ei ole markkinaehtoista kilpailukykyä, investoinnit kohdistuvat muualle, vanhoja tehtaita suljetaan, syntyy ”kestävyysvajeita” ja tarvitaan tulonsiirtoja ja keskuspankkioperaatioita. EKP:n ostaman markkinarauhan aikana olisi poliitikkojen pitänyt yhtenäistää euroalueen talouksien kilpailukykyä poliittisin toimin. Kun tätä ei tapahtunut, euroalue natisee taas liitoksistaan. Kriisimaat tarvitsisivat edelleen devalvaation ja Saksa revalvaation. Kriisimaassa nimeltä Italia talous ei ole kasvanut 20 vuoteen! Suomessakaan talous ei ole kasvanut 12 vuoteen, mikä pitäisi jo meitä huolestuttaa. Neuvostoliittossa yritettiin sosialismin ongelmat ratkaista syventämällä sosialismia 70 vuoden ajan ennen kuin liitto lopulta hajosi ja palattiin markkinatalouteen. EU:ssa yritetään nyt ratkaista integraation ongelmat syventämällä integraatiota. Epätieteellinen havaintoni on, että EU:lla tulee 70 vuotta täyteen vuonna 2022.

 

Rahoitusmarkkinoilla on eurokriisin alkuajoista lähtien haarukoitu seuraavia vaihtoehtoisia lopputulemia eurokriisille:

1.      Synnytetään liittovaltio, jossa velat ja vastuut (esim. eurobondit) ovat yhteisvastuullisia

2.      EKP sitoutuu painamaan tarvittavan määrän euroja ostaakseen riittävästi kriisimaiden lainoja

3.      Yksi tai usempi vahva maa jättää euron. Eurosta tulee Etelä-Euroopan valuutta, jos sitäkään.

4.      Ei pystytä päättämään mistään, jolloin kriisimaiden rahat loppuvat ja nämä jättänevät euron. Tällöin eurosta tulee Pohjois-Euroopan valuutta, jos sitäkään

 

Liittovaltiossa valuuttakurssi kuvastaa euroalueen keskiarvoa ja joko kriisimaiden pitää onnistua palauttamaan kilpailukykynsä devalvoimalla sisäisesti tai sitten kilpailukykyisten maiden pitää aikaansaada kotimaista inflaatiota. Tämä on haastavaa Euroopassa, sillä toisaalta saksalaisilla on huonot kokemukset inflaatiosta ja toisaalta on vaikea pystyä säästämään saksalaisia enemmän. Historia osoittaa taas meille, että pysyvää hyvinvointia ei pysty luomaan rahaa painamalla, joten nyt tarvitaan nopeita ja kipeitä rakenteellisia uudistuksia euromaissa. Mutta minkä takia hävitä vaaleja tekemällä epäsuosittuja toimia kotikentällä, jos EKP huolehtii rahoituksesta yli tulevien vaalien? Kymmenen vuoden aikana Suomi ei ole ainakaan onnistunut palauttamaan kilpailukykynsä.

 

Kilpailukykyiset EU-maat voivat tuskin pitää varsinkaan suuria kriisimaita pinnalla tukipaketein jos ja kun EKP joutuu joskus lopettamaan kriisimaiden rahoittamisen. En myös näe miten Euroalue kestäisi sisäisten devalvaatioiden vaadittavan ajan ilman liittovaltiota ja yhteisiä velkoja. Kun EU tuntuu ottavan taas askeleen tähän suuntaan, Suomen eduskunnan olisi hyvän sään aikana päätettävä luovutetaanko Suomen itsenäisyys EU:lle vai jättäydytäänkö tukipakettien ulkopuolelle. Tiedämme jo, että EU:ssa ei voi selkeästikään luottaa sopimuksiin, valtionobligaatioihin, pankkeihin, talletussuojaan tai omistamaansa eläkevarallisuuteen. Kun mihinkään ei voi oikein luottaa, täytyisi olla varuillaan ja ajatella ensisijaisesti omaa parastaan. Tukipaketit ovat jo Suomen rauhan ajan historian suurin investointi, eikä tämä investointi ei ole ainakaan ensimmäisen vuosikymmenen aikana johtanut toivottuihin tuloksiin.

 

On todennäköistä, että eurokriisin lopptulemana Suomi ennemmin tai möhemmin joko päättää itse palata tai joutuu palaamaan omaan markkaansa. Suomen negatiivinen korkotaso kielii, että euroalueen hajoaminen ei todennäköisesti vielä olisi Suomelle kovin kivulias prosessi, mutta jokainen tukipaketti, olipa se sitten maksun tai takauksen muotoinen, heikentää tietenkin Suomen taloudellista asemaa ja liikkumavaraa. Jos Suomi jatkaa osallistumistaan tukipaketteihin, eurohankkeen ja kriisimaiden sisäisten devalvaatioiden olisi siis parasta onnistua, muuten euron epäonnistuminen muuttuu Suomellekin ennen pitkää tuskalliseksi. Eurovastuut mukaanluettuna Suomi ui jo sen verran syvällä, että yritysjohtaja olisi huolissaan ja harkitsisi ”lopettaa hyvän rahan laittamista huonon perään”, ettei koko yritys mene konkurssiin. Rahoittajan tärkein ominaisuus on osata kieltäytyä epäilyttävistä ja epäselvistä hankkeista.

 

UPM:n Kaipolan paperikoneen sulkemisuutisen yhteydessä selvisi, että paperialalla Suomi on noin 30 %  kilpailukyvyssä Saksaa huonommassa asemassa. Tämä sisäinen devalvaatiotarve tarkoittaa, että palkkoja ja muita kustannuksia tulisi laskea saadaksemme investoinnit maahamme käyntiin. Suomen taloutta ei olisi saanut päästää ylikuumenemaan vuosina 2006-2008, mutta kun näin pääsi käymään, olisi sisäinen devalvaatio pitänyt tehdä kertarysäksellä jo vuonna 2010. Kun tämä työ on edelleen tekemättä, investoinnit maahamme ovat koko vuosikymmenen olleet hälyttävän alhaisella tasolla. Corona-kriisi opetti minulle, että nykyään ulkomainen halpatyövoima poimii marjamme sekä hoitaa ainakin maataloustyömme, metsänistutuksemme, siivouksemme ja rakennustyömme. Samalla infrastruktuurimme on paikotellen jo vaarallisen heikossa kunnossa ja kohta sanomalehtemmekin painetaan tuontipaperille. Rutiinitöiden ulkoistus on hyvä asia kunhan oma väki tekee arvokaampaa työtä itse. Mutta Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö sanoi jo uudenvuoden puheessaan 2013 Suomea ”oleskeluyhteiskunnaksi”, eikä tilanne ole niiltä päiviltä parantunut. Kuinka moneen eurotukipakettiin kannattaa Suomen osallistua, kun emme edes itse kykene yhteisvaluutan edellyttämään sisäiseen devalvaatioon?

 

Toivon mukaan saan elää loppuelämäni vauraan Suomen hyvinvointivaltiossa ja toivon mukaan EU jää historiaan rauhan, ystävyyden ja vapaakaupan hankkeena. Mielestäni kumpikaan toivomuksen tuskin toteutuu tarrautumalla pakonomaisesti epäonnistuneeseen valuuttahankkeeseen. Euroopan olisi pikimmiten syytä palata markkinatalouden ja oikeusvaltioiden periaatteisiin.

 

Kirkkonummella 30.3.2021

 

Stefan Törnqvist