Mihin Suomi voi
enää luottaa EU:ssa?
Eurokriisi on jatkunut jo toistakymmentä vuotta.
Kreikan ensimmäisen tukipaketin piti toukokuussa vuonna 2010 olla ainutkertainen
erikoisjärjestely. Samaa vakuutettiin myös Irlannin ja Portugalin
tukipakettien, Kreikan toisen tukipaketin, Espanjan pankkipaketin ja Kyproksen
tukipaketin osalta. Tukipakettien tarkoitus oli ostaa aikaa, kun selvisi että
pankkien ja vakuutusyhtöiden taseet olivat täynnä heikkojen valtioiden
obligaatioriskiä. Jouduimme sitten todistamaan mitä mielikuvituksellisimpia
yrityksiä tyynnyttää markkinoita. Kreikan velkojenleikkaus vuonna 2011 oli rahalla
mitattuna maailmanhistorian suurin valtionkonkurssi. Euroopan Keskuspankin
omistamien Kreikan valtionobligaatioiden vaihtaminen toisiin, joita velkojenleikkaus
ei koskenut, olisi yksityisellä sektorilla ollut ilmiselvä konkurssirikos. Pelisääntöjä
muutettiin jatkuvasti kesken pelin ja suuret maat Espanja ja Italia joutuivat
tuleen kesällä 2012. Euroalueen koossapitämiseksi jouduttiin heinäkuun lopussa
2012 ”käynnistämään setelikone”, kun EKP lupasi johtajansa Marioa Draghin
sanoin tekevänsä kaikkensa pitääkseen euroalueen koossa.
EKP:n väliintulon jälkeen markkinat rauhoittuivat,
kriisimaiden korot laskivat ja poliitikoille luotiin välirauha synnyttää rakenteellisia
uudistuksia alueen maihin ja valuutta-unioniin. Kyproksen tukipaketissa vuonna
2013 siirryttiin EU:n omien sääntöjen vastaiseen valuuttasääntelyyn ja
poljettiin kansalaisten oikeuksia talletussuojaan ja eläkesäästöihinsä, mutta
EKP:n synnyttämä markkinarauha säilyi, joten medialta, sijoitusmarkkinoilta ja
myös itseltäni loppui pikkuhlijaa mielenkiinto seurata tapahtumien kulkua.
EKP:n mahdollisuudet ostaa aikaa mitattiin nimittäin vuosissa ja negatiiviset
korot ja määrällinen elvytys (siis setelirahoitus) siivittivät
sijoitusmarkkinat uusiin korkeuksiinsa.
Valitettavasti poliitikot ympäri Euroopan jatkoivat
niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, nähtävästi toivoen että ”vakaus säilyy
vaalikauden loppuun”. Brysselissä taas siirryttiin abstraktiin lainsäädäntötyöhön
luomaan erinäinen joukko kirjainlyhenteitä, joiden takaa löytyy tukimuotoja. Näpertely
tukirahastojen ja tukipakettejen kanssa jatkui tähän päivään saakka ja Corona-epidemia
oli hyvä tekosyy tuoda suurempaa yhteistalousehdotusta julkisuuteen. Kuten 10
vuotta sitten, kysymys on taas ainutkertaisesta erikoisjärjestelystä.
Sijoitusmarkkinoiden hinnoittelusta näkee, että markkinoilla oletus on
pysyvämmästä järjestelystä tai ainakin säännöllisesti toistuvasta
erikoisjärjestelystä. Mutta markkinarauhan takaa edelleen EKP, eivätkä markkinat
selvästikään oikein luota poliittisesti ailahteleviin tukipaketteihin. Minkä
takia kukaan ei ole selittänyt tätä poliittisille päättäjillemme?
Euroalueen ongelma on edellen että euron kurssi ja
korkotaso on sama kaikille maille vaikka euromaiden taloudet ovat reagoineet
hyvin eri tavalla maailmantalouden vaihteluihin. Kun maalla ei ole
markkinaehtoista kilpailukykyä, investoinnit kohdistuvat muualle, vanhoja
tehtaita suljetaan, syntyy ”kestävyysvajeita” ja tarvitaan tulonsiirtoja ja
keskuspankkioperaatioita. EKP:n ostaman markkinarauhan aikana olisi
poliitikkojen pitänyt yhtenäistää euroalueen talouksien kilpailukykyä poliittisin
toimin. Kun tätä ei tapahtunut, euroalue natisee taas liitoksistaan. Kriisimaat
tarvitsisivat edelleen devalvaation ja Saksa revalvaation. Kriisimaassa nimeltä
Italia talous ei ole kasvanut 20 vuoteen! Suomessakaan talous ei ole kasvanut
12 vuoteen, mikä pitäisi jo meitä huolestuttaa. Neuvostoliittossa yritettiin
sosialismin ongelmat ratkaista syventämällä sosialismia 70 vuoden ajan ennen
kuin liitto lopulta hajosi ja palattiin markkinatalouteen. EU:ssa yritetään nyt
ratkaista integraation ongelmat syventämällä integraatiota. Epätieteellinen
havaintoni on, että EU:lla tulee 70 vuotta täyteen vuonna 2022.
Rahoitusmarkkinoilla on eurokriisin alkuajoista
lähtien haarukoitu seuraavia vaihtoehtoisia lopputulemia eurokriisille:
1. Synnytetään
liittovaltio, jossa velat ja vastuut (esim. eurobondit) ovat yhteisvastuullisia
2. EKP sitoutuu
painamaan tarvittavan määrän euroja ostaakseen riittävästi kriisimaiden lainoja
3. Yksi tai usempi
vahva maa jättää euron. Eurosta tulee Etelä-Euroopan valuutta, jos sitäkään.
4. Ei pystytä
päättämään mistään, jolloin kriisimaiden rahat loppuvat ja nämä jättänevät euron.
Tällöin eurosta tulee Pohjois-Euroopan valuutta, jos sitäkään
Liittovaltiossa valuuttakurssi kuvastaa euroalueen
keskiarvoa ja joko kriisimaiden pitää onnistua palauttamaan kilpailukykynsä
devalvoimalla sisäisesti tai sitten kilpailukykyisten maiden pitää aikaansaada
kotimaista inflaatiota. Tämä on haastavaa Euroopassa, sillä toisaalta
saksalaisilla on huonot kokemukset inflaatiosta ja toisaalta on vaikea pystyä säästämään
saksalaisia enemmän. Historia osoittaa taas meille, että pysyvää hyvinvointia ei
pysty luomaan rahaa painamalla, joten nyt tarvitaan nopeita ja kipeitä
rakenteellisia uudistuksia euromaissa. Mutta minkä takia hävitä vaaleja tekemällä
epäsuosittuja toimia kotikentällä, jos EKP huolehtii rahoituksesta yli tulevien
vaalien? Kymmenen vuoden aikana Suomi ei ole ainakaan onnistunut palauttamaan
kilpailukykynsä.
Kilpailukykyiset EU-maat voivat tuskin pitää
varsinkaan suuria kriisimaita pinnalla tukipaketein jos ja kun EKP joutuu joskus
lopettamaan kriisimaiden rahoittamisen. En myös näe miten Euroalue kestäisi sisäisten
devalvaatioiden vaadittavan ajan ilman liittovaltiota ja yhteisiä
velkoja. Kun EU tuntuu ottavan taas askeleen tähän suuntaan, Suomen eduskunnan olisi
hyvän sään aikana päätettävä luovutetaanko Suomen itsenäisyys EU:lle vai jättäydytäänkö
tukipakettien ulkopuolelle. Tiedämme jo, että EU:ssa ei voi selkeästikään luottaa
sopimuksiin, valtionobligaatioihin, pankkeihin, talletussuojaan tai
omistamaansa eläkevarallisuuteen. Kun mihinkään ei voi
oikein luottaa, täytyisi olla varuillaan ja ajatella ensisijaisesti omaa
parastaan. Tukipaketit ovat jo Suomen
rauhan ajan
historian suurin investointi, eikä tämä investointi ei ole ainakaan ensimmäisen
vuosikymmenen aikana johtanut toivottuihin tuloksiin.
On todennäköistä, että eurokriisin lopptulemana
Suomi ennemmin tai möhemmin joko päättää itse palata tai joutuu palaamaan omaan
markkaansa. Suomen negatiivinen korkotaso kielii, että euroalueen hajoaminen ei
todennäköisesti vielä olisi Suomelle kovin kivulias prosessi, mutta jokainen
tukipaketti, olipa se sitten maksun tai takauksen muotoinen, heikentää tietenkin
Suomen taloudellista asemaa ja liikkumavaraa. Jos Suomi jatkaa osallistumistaan
tukipaketteihin, eurohankkeen ja kriisimaiden sisäisten devalvaatioiden olisi
siis parasta onnistua, muuten euron epäonnistuminen muuttuu Suomellekin ennen
pitkää tuskalliseksi. Eurovastuut mukaanluettuna Suomi ui jo sen verran
syvällä, että yritysjohtaja olisi huolissaan ja harkitsisi ”lopettaa hyvän
rahan laittamista huonon perään”, ettei koko yritys mene konkurssiin.
Rahoittajan tärkein ominaisuus on osata kieltäytyä epäilyttävistä ja
epäselvistä hankkeista.
UPM:n Kaipolan paperikoneen sulkemisuutisen
yhteydessä selvisi, että paperialalla Suomi on noin 30 % kilpailukyvyssä Saksaa huonommassa asemassa. Tämä
sisäinen devalvaatiotarve tarkoittaa, että palkkoja ja muita kustannuksia tulisi
laskea saadaksemme investoinnit maahamme käyntiin. Suomen taloutta ei olisi
saanut päästää ylikuumenemaan vuosina 2006-2008, mutta kun näin pääsi käymään,
olisi sisäinen devalvaatio pitänyt tehdä kertarysäksellä jo vuonna 2010. Kun
tämä työ on edelleen tekemättä, investoinnit maahamme ovat koko vuosikymmenen
olleet hälyttävän alhaisella tasolla. Corona-kriisi opetti minulle, että nykyään
ulkomainen halpatyövoima poimii marjamme sekä hoitaa ainakin maataloustyömme,
metsänistutuksemme, siivouksemme ja rakennustyömme. Samalla infrastruktuurimme on
paikotellen jo vaarallisen heikossa kunnossa ja kohta sanomalehtemmekin painetaan
tuontipaperille. Rutiinitöiden ulkoistus on hyvä asia kunhan oma väki tekee
arvokaampaa työtä itse. Mutta Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö sanoi jo
uudenvuoden puheessaan 2013 Suomea ”oleskeluyhteiskunnaksi”, eikä tilanne ole
niiltä päiviltä parantunut. Kuinka moneen eurotukipakettiin kannattaa Suomen osallistua,
kun emme edes itse kykene yhteisvaluutan edellyttämään sisäiseen devalvaatioon?
Toivon mukaan saan elää loppuelämäni vauraan Suomen
hyvinvointivaltiossa ja toivon mukaan EU jää historiaan rauhan, ystävyyden ja
vapaakaupan hankkeena. Mielestäni kumpikaan toivomuksen tuskin toteutuu
tarrautumalla pakonomaisesti epäonnistuneeseen valuuttahankkeeseen. Euroopan
olisi pikimmiten syytä palata markkinatalouden ja oikeusvaltioiden
periaatteisiin.
Kirkkonummella 30.3.2021
Stefan Törnqvist
Kommentit
Lähetä kommentti